Suomenhevosesta se kaikki lähti. Vasta viimeisimmän lapsensa syntymän jälkeen Katjan sisko Kaisa raahasi tämän polttareidensa kunniaksi hevosen selkään - pallomahaisen suomenhevosen. Jännitys oli ihan mieletön, siskokset olivat viimeksi pyöräilleet yhdessä poneja hoitamaan kymmeniä vuosia sitten. Silloin pahimmat teiniaikojen angstit sai kaikkoamaan vain harjaamalla hevosen karvaa ja nauramalla vatsalihakset kipeäksi pölyn ja turpeen kaivautuessa suuhun ja silmiin, joka paikkaan. Vaikka Kaisa oli urheilija parhaimmasta päästä, kilparatsastaja sekä tavoitteellinen hevosharrastaja, ei Katja jaksanut touhottaa mukana kun vain groomina ja henkisenä tukijana. Kavioiden kopse hiekkatiellä, linnunlaulu auringonlaskussa ja kiitolaukka ylämäessä - näistä oli Katjan nuoruuden parhaat hetket tehty.

​

Ja niin se elämä kiertää kehää. Hevoshommat jätin vuosiksi siskoni muuttaessa eri paikkakunnalle opiskelemaan ja löytäessäni itselleni mieleisen työpaikan. Aikaa kului, elämänmuutoksia tuli eteen vaikka kuinka monia ja tilanteet vaihtelivat. Kunnes eräänä päivänä, nojatessani kisakentän aitaan, katsellessani kun siskoni kaahotti menemään kunniakierroksella kenttää ympäri kaatosateessa pienen ponin jalkojen käydessä vimmatusti, niin mielettömän suuri ilo ja ylpeys kasvoillaan, sanoin aviomiehelleni Laurille, että tuossa aion olla itse vuoden päästä. Ja niin siinä sitten kävi.

​

Muut työt jäivät siihen ja hevostilan etsiminen alkoi hitaasti mutta varmasti. Kovin kauas kotoa ei edes tarvinnut lähteä, kun yhdessä siskoni Kaisan kanssa löysimme suuren tilan Etelä-Suomen liepeiltä. Aiemmin kahden sukupolven omistama, nyt jo vanha ja räsyinen tila ostettiin ja kunnostettiin nykyiseen kuntoonsa. Toiselle puolelle tonttia muutti Kaisa poneineen, ja itse asetuin toiselle puolelle juuri niin rakkaiden kansallisaarteideni kanssa, jotka hohtavat kilpaa auringon kanssa.